Hyvinvointivaltio nähdään ”markkinatalouden pöhöttyneenä ja häiriköivänä kuokkavieraana”, joka aiheuttaa kannustinloukkuja, riippuvuutta, tehottomuutta ja joka on liian kallis.
Väitteen esittivät Kelan tutkijat Tuula Helne ja Markku Laatu elokuussa 2006 ilmestyneessä Vääryyskirjassa. Se oli yksi sen ajan lukemattomista tutkimuksista ja selvityksistä, jotka kertoivat, miksi Suomi muuttui 1990-luvun lopulla ja eriarvoisuus kasvoi.
Nyt ollaan pisteessä, jossa 25 vuotta paapottu rahaeliitti on Hanna Kuuselan ja Anu Kantolan Huipputuloiset-kirjan mukaan perin juurin kyllästynyt rahoittamaan liian kalliina pitämäänsä hyvinvointivaltiota ja halveksii sen häviäjiä.
Miten tähän tultiin?
1990-luvun lama pysäytti hyvinvointivaltion laajenemisen Suomessa. Sen jälkeen eliitti omaksui kansainvälisiä virtauksia reaganismin ja thatcherismin hengessä. Vääryyskirjan mukaan rahamarkkinoiden uudistuksesta, talouspolitiikan suunnanmuutoksesta ja Suomen talouden avautumisesta johtunut lama antoi hyvältä näyttävän syyn kääntää yhteiskunnan ja sosiaalipolitiikan kurssi kohti uusliberalismia ja ryhtyä kutistamaan hyvinvointivaltiota tervehdyttämisen nimissä.
Köyhiä ja työttömiä alettiin vastuuttaa omasta tilanteestaan jo laman aikana, jolloin työttömyysprosentti oli lähes 20.
Pääomaverouudistus muutti tulonjaon
Huipputuloiset kertoo Suomen rikkaimman promillen, noin 5 000 henkilön ajattelusta.
Tulonjakoa on ollut tapana tarkastella tulokymmenyksittäin, mutta professori Matti Tuomala kiinnitti 2000-luvun alussa huomionsa rikkaimpaan prosenttiin, 50 000 henkilön tulokehitykseen laman jälkeen. 2007 ilmestyneessä tutkimuksessa Talouskasvun hedelmät (TSL) tilannetta tarkasteltiin vuosilta 1990–2004. Eniten ansainneen kymmenyksen tulot olivat nousseet 60 prosentilla, mutta 50 000 henkilöstä muodostuvan tulohuipun 172 prosentilla.
Kaikkien suomalaisten tulot olivat nousseet samana aikana 30 prosenttia, alimman tulokymmenyksen 9:llä.
Rahaeliitti pääsi irtautumaan omaan todellisuuteensa veropolitiikassa tapahtuneen muutoksen ansiosta. Avaintekijä oli Esko Ahon hallituksen pääomaverouudistus, jonka jälkeen kaikki kynnelle kykenevät ottivat tulonsa matalammin verotettuina pääomatuloina eivätkä palkkatuloina. Ennen lamaa vuonna 1987 suurituloisimman prosentin tuloista omaisuustuloja oli 11 prosenttia, mutta 2004 peräti 63 prosenttia. Rikkaiden palkkatulojen osuus sen sijaan romahti samaan aikaan 67 prosentista 28:aan.
Rikkaimman promillen tyypillinen veroprosentti on nyt 34, sama kuin 50 000 euron palkkatuloilla.
”Verotus ei ole progressiivista suurimmissa tuloissa, erityisesti ylimmässä tulonsaajapromillessa”, pitkän linjan tuloerotutkijat Merja Riihelä ja Ilpo Suoniemi kirjoittivat keväällä ilmestyneessä Palkansaajien tutkimuslaitoksen julkaisussa.
Itsekkyys valtasi alaa
Samalla kun raharikkaat ökyrikastuivat, myös heidän asennemaailmansa muuttui.
Suomen Akatemia toteutti 2001–2003 tutkimusohjelman syrjäytymisestä, eriarvoisuudesta ja etnisistä suhteista Suomessa. Kymmenistä osahankkeista koostunutta ohjelmaa johti professori Vesa Puuronen, joka julkaisi siitä oman yhteenvetonsa Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa vuonna 2004.
Puuronen kirjoitti ideologioiden välisestä kamppailusta.
”Yhteiskunnan eliitti tavoittelee hyvinvointivaltion alasajoa. Hyvinvointivaltio on ollut ja on edelleenkin yhteiskunnan rakenteelliselta tasolta tarkasteltuna tulonjakojärjestelmä, joka ottaa parhaiten ansaitsevilta ja varakkaimmilta ryhmiltä ja antaa huonommin ansaitseville ja köyhemmille ryhmille. Tälle menolle pitäisi nyt saada loppu niiden mielestä, jotka ovat hyvinvointivaltiossa antavana osapuolena.”
Puurosen mukaan osa aiemmin hyvinvointivaltiota tukeneista yhteiskuntaryhmistä oli kääntänyt sille selkänsä. He eivät enää halunneet osallistua heikommista lähtökohdista ponnistavien tukemiseen verojen ja palvelujen kautta. Vallalle päässeen näkemyksen mukaan ne uhkaavat syöstä Suomen kilpailukyvyttömään tilaan, josta hekään eivät selviä hyvinvoivina ja varakkaina.
”Nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kriisin perimmäinen syy ei olekaan rikkaita uhkaava köyhyys vaan heidän kasvanut itsekkyytensä: parhaiten toimeentulevat ihmiset eivät enää halua kantaa muiden taakkaa. Itsekkyyden murtuminen on hyvinvointiyhteiskunnan kriisin ratkaisun edellytys”, Puuronen kirjoitti.
Kahdenlaisia kannustimia
Eliitti siis katsoi uhrautuneensa jo tarpeeksi. Kansaan ajettiin laman jälkeisinä lihavina vuosina kriisitietoisuutta, jotta hyvinvointivaltion palveluiden leikkaaminen olisi helpompaa.
Uusia iskusanoja olivat kilpailukyky ja kannustaminen. Tulohaitarin alapäässä olevia alettiin kannustaa rankaisemisella, yläpäätä optioilla ja muilla palkan päälle tulevilla palkkioilla.
Työttömiä alettiin aktivoida. Huipennuksensa oppi sai Sipilän hallituksen aktiivimallissa, jonka Rinteen hallitus nyt kumoaa.
Oppi hyvinvointijärjestelmän passivoimista ihmisistä tuli Suomeen yhdysvaltalaisilta konservatiiviteoreetikoilta 1990-luvulla. Nyt se on siis raharikkaiden arkiajattelua.